Lapsi oli seitsemän. Naapurin kehäketut, Mats 8v ja Björn 9v, koputtivat ovea ja kysyivät potkimaan palloa. Nokiat jalkaan, joo siihen aikaan Nokiat ei laitettu korville, ja innolla juosten kentän suuntaan. Elettiin vuotta 1968, ja lapsen kohtalo sinetöityi sillä hetkellä. Pallo, tämä maailman pedagoogisin leikkikalu, tulisi tästä onnelisesta hetkestä vaikuttamaan tämän lapsen tulevaisuuteen. Potkittiin ja lapsi sai myös yrittää. Kuitenkin tämä uusi leikkikalu osoittautui yllättävänkin tottelemattomaksi. Vaikka ylänurkkaan yritti se meni keskelle ja alas. Tai ohi. Aina siihen ei edes osunut. Into oli kova mutta kaverien naurut eivät enää kuulostaneetkaan niin ystävällisiltä. Toi Kikikin rupesi oikein ilveilemään, tapansa mukaisesti. Ilo muuttui suruksi ja päivän peli oli purkissa. Pettynyt lapsi meni kotiin ja itki hetken hiljaa. Kukaan ei nähnyt. Tämä lapsi päätti kuitenkin kostaa ns kavereille.
Isän puheille. "Tarviin jalkapallon. Oman." Isä mietti tovin ja jo seuraavalla viikolla käsin ommeltu virallinen nahkakuula löysi omistajansa. Naapureille ei sanottu mitään. Illalla aina autotallin taakse potkimaan. Kärkkäri, sisäsyrjä, ulkosyrjä, kuoletus. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Vähitellen kikkailua. Kerran aina, joskus kaksikin ja lopulta kymmenen. Polvella, jaloilla, päällä. Tämä salainen treenaaminen kesti kolmisen vuotta. Sinä aikana tottakai joskus pelailemaan myös porukassa ja ilveily se vain jatkui. Kun lapsi oli siinä 10-11 hän huomasi että häntä ei enään valittukaan viimeisenä, ja ilveilyt tulivat nykyään enemmän tavoilleen uskollisena kuin varsinaisesta syystä. Täystyrmäys tapahtui kun viisi vuotta vanhempi Kenu joka pelasi Granin junnuissa valitsi lapsen ensimmäienä. Pitkä kamppailu oli tehnyt taidottomasta taitavan, ja 343 kertaa nyt palloa ilmassa pitävä lapsi oli huomannut, toki kantapään kautta, että kannattaa tehdä työtä jos ei osaa.
Moniko tämän päivän lapsista tekisi samoin?
Kun lapsi oli 12 hän meni isänsä kanssa katsomaan veli Robertin ottelua, HIFK-Sparta. Helsingin Urheilutalossa. Neljätoista vuotiaana hän päätti kokeilla lajia ja liittyi Granin C-junnuihin. Siihen aikaan Nuori Suomi ei vielä oltu keksitty, ja peliaika jäi tosi vähäiseksi. Granissa toistui sitten sama juttu kuin lapsi silloin seitsemän vuotta sitten lähti koulun futiskentälle. Rikkaiden isien pikku riiviöt nauroivat ensimmäisellä kaudella tälle lapselle joka ei edes uskaltanut kentälle kun valmentaja Rainer Illman SM-finaalissa Honkaa vastaan olisi antanut kaksi minuuttia kullan jo ratkettua. Se kultamitali ei hirveän näkyvällä paikalla ole. Heittovoima oli suuri vitsi. Ja lapsi sai kuulla siitä. No, lopettiko tämä lapsi käsipalloharrastuksen. Lue edellinen. Ei lopettanut. Meni isän puheille. "Kesäksi tarvitaan Evitskogissa palloseinä. Rakennatko?" Isä rakensi. Ja lapsi heitti palloa seinään. Kovaa, kaukaa, kierteellä. Varmaan viisituhatta kertaa. Ei näyttänyt varmaan viisaalta. Mutta ei muuten naurettu enää syksyn ekoissa treeneissä...
Miksi tämä juttu. No ihan sen takia että haluan muistaa vuonna 1985 pois mennyttä isääni ja hänen hiljaisen tukensa näin isänpäivän kunniaksi ja ehkä myös siksi että ajat ovat muuttuneet. Kuten lapset ja niiden sinnikkyys. Ainakin tuntuu siltä. Lisää aiheesta varmaan myöhemmin. Ja silloisista viikkotunneista urheiluharrastusten parissa.
*
Eilisessä ottelussa SIF-Cocks erotuomareiden pelkurimaisuus ratkaisi ottelun. Ymmärtäkkä oikein, Cocks ansaitsi voittonsa ja SIF pitää tarkistaa omaa tekemistään, kuten sanottiin myös otteluraportissa. Mutta kolme kertaa Cocksin maalivahti tuli vastahyökkäyksessä ulos ja rikkoi palloa tavoittanutta vastustajaa. Kaksi kerroista osuma oli selvä, on mahdollista että kolmas kerta maalivahti oli ensimmäisenä pallossa. Sääntö, päivitetty vuonna 2010 ja kansainvälinen, sanoo että hipaisu rittää suoraan punasieen, vaikka pallo menisi kahvilaan. Suora punainen olisi myös pitänyt antaa vaihtopenkiltä tappelunujakkaan osallistumaan tullutta veli Rogembaumille. Ottelukuva olisi ollut erilainen jos kakkosmaalivahti Puhakka olisi jo ensimmäisellä jaksolla saanut torjuntavastuun ja jos mainittu Rogenbaum ei olisi pystynyt tuuraamaan veljensä kiihkeillä loppuminuuteilla. Toivottavsti asiasta keskustellan erotuomareiden palavereissä. Jo eilen näytti siltä että otteludelegaatti piti lyhyen koulutustilaisuuden kesken ottelun... tiedä häntä mitä siinä mietittiin.
*
Palautetta alkaa tulemaan, kiitos siitä. Sanoin viime viikolla rumasti että naisten divarissa numeroin 2-49 hävinnyt joukkue voisi lopetta urheilun ja lopullisesti siirtyä baarin puolelle. Ilveily oli turha ja pahoittelen pahoja mieliä. My bad. Sain tässä yhteydessä myös kuulla että naisten divari koostuu myös harrastetason pelaajista. En tiennytkään että naisten divarissa on muutakin, nostettiinhan keväällä kaikki vähintään kerran viikossa treenavat ja vakavasti otettavat joukkueet naisten liigaan. My bad again. Rapatessa roiskuu, mutta liitossa en ole töissä, ei vuoden 2002 jälkeen. Your bad. Ja olen samaa mieltä teidän kanssa jotka sanovat että käsis on kivaa. Minun kohdalla näin on ollut vuodesta 1975, naurettavasta heittovoimasta huolimatta.
*
Kiitän omia lapsia jonka kanssa olen katsonut lätkää ja pelannut pikkubiljardia koko päivän. Hieno isänpäivä. Heinoin. Kiitos.
*
Kaamea röyhtäys kuului ruokailun aikana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti